Roehenstartien linna, intiimit illalliset ennen seuraavan päivän ristiäisiä, paikalla viitisentoista vierasta.

Claire on juuri alkamassa soittaa Charlotten säestämänä, kun Clementina saapuu ja istahtaa paikalleen. Hän huomaa, että taistelussa tavattu Delmont Baudoin on paikalla.



Soitto on kaunista ja vangitsee kuulijat pientä poikkeusta lukuun ottamatta: kesken kappaleen sisään saapuu muukalainen, joka saa hetken ajan kaikkien huomion. Hän astuu kohteliaasti seinän viereen ja jää tuijottamaan intensiivisesti Megiä.
Meg punastuu, laskee katseensa ja menee hämilleen, kunnes muistaa katsoa jälleen ystäviensä esiintymistä.

Soiton tauottua Megille esitellään hänen setänsä, Giambattistan veli Gaspare De Vito di Cassilia.
”Margareta, olen onnellinen nähdessäni sinut vihdoin.”
Megille tulee lämmin olo.

Illallisen lopuksi Jacob Roehenstart pyytää neitejä toimimaan tähdenkirjojina. Heidän tulisi kirjoa satoja vuosia vanhaan kastemekkoon oma tähti huomenna kastettavalle pikkuveljelle. Neidit suostuvat ilomielin.
Delmont Baudoin ojentaa kastemekon Clementinalle ja Roehenstartin kreivi kiittää Baudoinia mekon kunnostamisesta, jonka tämä oli tehnyt vaivojaan säästämättä. Tämä epäilyttää neitejä.

Neidit vetäytyvät vaakunasaliin ompelemaan. Mekko on täynnä aikaisempia kirjailuja: tähtiä ja teksti Semper Eadem (Ever the same), jonka Clementina tietää Stuartin suvun tunnukseksi.
Clementina huomaa mekossa jotain uutta: sen sisäpuolelle on kirjottu kummallinen, selvästi pakanallinen kuvio. Claire ja Clementina yrittävät selvittää Lady Astorialta, mistä on kyse, mutta tämä ei tunne pakanariimuja.



Clementina johdattaa ystävänsä isän työhuoneen takana sijaitsevaan pieneen kirjastoon, jonka hyllyt ovat täynnä magiaa ja magiantäyteisiä seikkailuja käsitteleviä kirjoja! Ne eivät lainkaan tuo mieleen paholaisenpalvontaa.
Lily innostuu kirjoista eniten ja uppoutuu niihin tyystin. Muut alkavat selailla kirjoja, kunnes Charlotte saa idean: mitäpä jos kutsuttaisiin apuun edesmennyt kirjastonhoitaja?

Charlotte siirtyy toiselle puolelle ja kutsuu henkiä. Hän kohtaa aiemmin tapaamansa pikkutytön, jonka leikit ovat käyneet omituisiksi - Charlotten kaimaksi nimetyltä nukelta on revitty pää ja raajat. Charlotte pyytää apua, voisiko tyttö etsiä Clauden? Tyttö tekee työtä käskettyä ja hankkii Clauden - tämä tulee Portin toiselta puolelta visvaista vettä valuvana, hurjana ilmestyksenä. Tyttö vie Clauden Charlotten luo, ja tämä hiukan empien tuo olennon kirjastoon.  



Käy ilmi, ettei Claude ole tai koskaan ollut kirjastonhoitaja. Olento alkaa loitsia jotakin kummallisella kielellä, kirjahyllyt alkavat täristä, huone täyttyy messuamisesta, ja lopulta hyllystä singahtaa kirja Clauden käteen. Olento on lähdössä, mutta Clementina iskee sen inhottavaan ruhoon veitsen ja Claire riuhtaisee sen telekinesialla takaisin huoneeseen. Charlotte tarttuu kiinni ja vie sen takaisin toiselle puolelle, riuhtoo itsensä irti mutta sotkee siinä samassa mekkonsa niljaan ja menettää tukon hiuksiaan. Hän palaa takaisin ja purskahtaa itkuun.

Kun Charlotte on rauhoitettu ja suittu, etsinnät jatkuvat. Lily löytää lopulta oikean opuksen: matkakertomuksen, jossa kuvaillaan tutkimusretkeä Ultima Thuleen. Sieltä on löytynyt riimuja, ja kyseessä näyttää olevan Aegishjalmur, joka suojaa ja tekee kantajastaan vastustamattoman.



Mitä ihmettä, eikö se olekaan kirous? Miksi Veljeskunnan jäsen olisi langettanut suojataian? Onko Clementinan isä Veljeskunnassa - tai haluako hän, että pikkuveli liittyisi siihen?
Keskustellaan vielä Clementinan saamasta avioliittotarjouksesta. Meg panee hänet lupaamaan, että päästyään varakkaisiin naimisiin hän ensitöikseen palkkaa linnan kappeliin oman papin. 

Claire huomaa vielä yhden kirjan, nahkakantisen opuksen Hermeettinen Romanssi eli Christian Rosenkreutzin Kemialliset Häät. Kyseessä on 1600-luvun alussa eläneen Tübingenin yliopiston nuoren teologi Valentin von Andreanin kirjoittaman trilogian viimeinen osa, joka käy läpi ritari Christian Rosenkreutzin elämäntarinaa. Trilogia löytyy alkeellisimmistakin okkultistisista kirjastoista, mutta tässä marginaalit on kirjoitettu täyteen symboleja. Claire tajuaa, että kirjassa on kaksi ex libristä: Jaakko II:n ja hänen oman isänsä Morgan Wynnin! Pohditaan, mistä mahtaa olla kyse. Claire päättää kirjoittaa kotiin.

Lilyn, Megin ja Clairen on vaikea ottaa esiin Charlotten ja Clementinan avioliittotarjouksia. Meg on ovela: ”Hmm, millaisetkohan hääpuvut sopisivat Clementinalle ja Charlottelle parhaiten?”
Pohditaan Neitokunta-anopin hyviä ja huonoja puolia.

Clementina keskustelee isänsä kanssa.
Hän kysyy Delmont Baudoin’sta, isä empii. Clementina muistuttaa isäänsä, että ei ole enää lapsi. Hän kertoo saaneensa takaisin linnan ja maa-alueiden omistuskirjat. Isä ei ole uskoa korviaan.
Clementina ilmoittaa olevansa selvästi pätevämpi pitämään huolta tietyistä perheen asioista ja vaatii saada tietoa.
Isä myöntyy ja kertoo, Baudoin on Ranskan viimeisen Jumalan armosta hallinneen kuninkaan, Bourbon-suvun Kaarle X:n pojanpoika. Baudoin’n isä on Henri d’Artois, Chambordin kreivi ja Bourbon-suvun viimeinen päämies, joka hallitsi Ranskaa viikon nimellä Henrik V. Toisin kuin yleisesti luullaan, Henri D'Artois ei ole lapseton, vaan hänellä on (äpärä)poika - Delmont Baudoin - joka yrittää muun muassa Roehenstartien avulla saada isäänsä takaisin valtaan.

Clementinan mukaan isän pitäisi keskittyä suurempaan  kuvaan ja antaa Clementinan pitää huolta perheen taloudesta. Nuoren neidon ei pitäisi joutua ajattelemaan taloutta, isä muistuttaa. Ajattelen jo, sanoo Clementina, ja lisäksi olisi parasta, jos suostuisimme tarjottuun naimakauppaan.
”Vain kuollen ruumiini yli”, sanoo isä. ”Hän on vallananastajien ja verenpettureiden sukua. Ei koskaan!”
”Isä, niillä rahoilla korjaisimme linnan, hankkisimme tänne papin ja palkollisia, pitäisin huolta näistä asioista jotta voit keskittyä tärkeimpään.”
Isä kieltäytyy, mutta ei enää yhtä ponnekkaasti.

Tytöt päättävät, että Clementinan on saatava lukea kirje. Hän ymmärtää heti, miksi perhetuttavat ovat jättäneet tulematta: on selvää, että Hampton on panetellut perhettä. Hän kiristi Clementinaa tiedoilla tämän perheen edesottamuksista ja on ilmeisesti nyt toteuttamassa uhkauksiaan.



Tyttöjä vaivaa eräs asia: kirjeen kaksi ensimmäistä väitettä ovat totta, mutta syyte maanpetoksesta on valetta, onhan?
”Niin kauan kuin olemme Ranskassa, perhettämme ei voi syyttää maanpetoksesta.”
Lausahdus herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Kirjastossa Claire on löytänyt Mariannen muistiinpanot Karibialta.
Clementina ja Meg vaativat palauttamaan kirjan, mutta Lilyn onnistuu piilottaa se. Illalla Megin nukahdettua hän lukee tarinat kynttilän valossa.

Seuraavana aamuna Giambattista ja Gaspare liittyvät aamiaiselle. Gaspare kuvailee Megille sukua ja paikkoja, jotka tätä Italiassa odottavat.
Meg kysyy, kaipaako hänen isänsä Italiaan. ”Sanotaanko, että Italia ei erityisesti kaipaa minua”, Giambattista hymyilee. ”Italiassa on joitakin, jotka kaipaavat varsin paljon”, Gaspare kiusoittelee.
Megin on pakko kysyä asiasta, joka on vaivannut häntä: mihin uskoon hänet oikein on kastettu?
Ainoaan oikeaan tietysti, isä ja setä vastaavat. Meg on kauhuissaan.
Gasparelle selviää, että hänen veljentyttärensä on annettu kasvatettavaksi protestanttiseen perheeseen. Hän hirmustuu veljelleen: tämä ratkaistaan ulkona!
Kesken kaksintaistelun Meg ryntää paikalle avautuakseen. ”Olen jonkinlainen sekasikiö! Tästä johtuu, että olen jo vuosia tuntenut saatanallista kiinnostusta pyhimyksiin!”
Hän juoksee pois ja piiloutuu nyyhkyttämään. Neidit löytävät hänet ja lohduttavat. Etsimään tulleet isä ja setä eivät tohdi puuttua tilanteeseen.
Pohdiskellaan, voisiko Marianne mahdollisesti olla salaa protestantti. Clairelta lipsahtaa epäilys: ”Clementina, entä jos äitisi on protestantti ja isäsi maanpetturi?”
”Anteeksi mitä?!”

Ristiäisvieraiden vaunuja alkaa saapua. Joukossa on yllättävän hienoja ajopelejä, ja aivan viime hetkellä saapuvat vielä kahdet uskomattoman upeat vaunut: toisessa on Romanovien vaakuna ja sieltä nousee komea, selvästi edustamaan tottunut nuorimies.



Toisesta astuvat ulos viisi vuotta sitten Molempain Sisiliain kuningaskunnan syrjäytetty hallitsija Frans II vaimonsa Maria Sofian kanssa. Miten kuningaspari on suostunut Ranskan maaseudulla majailevien kreiviparin lapsen sylikummeiksi?
Kirkkokansa nousee ylös vanhempien ja kummien astellessa kirkkoon. Romanov ja Clementina istuvat etupenkissä, Meg ja isänsä kolmannessa, muut takana.



Lapsi saa nimekseen Arthur Jacob Alexander Alfred Francesco. Kun pappi valelee lapsen päätä vedellä, Lily kääntää tähän lähes jumalallisen valonsäteen. Claire soittaa kauniisti.

Ristiäisten jälkeisessä päivätilaisuudessa tarkastellaan vieraita. Monilla heistä näyttäisi olevan sormus, kalvosinnapit tai jokin muu koru, jossa lukee kastemekosta ja -maljasta tuttu teksti: Semper Eadem.

Lahjoista kiinnostavimmat ovat kaksi rasiaa, joita koristavat vaakunat: Romanovien ja Itävallan keisari Frans Joosef I:n.



Ensimmäisestä paljastuu jalokivistä rakennettu kaksipäinen kotka, jälkimmäisestä omistuskirja jalosukuiseen hevoseen.



Neidit esitellään suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitš Romanoville, Venäjän keisarin Aleksanteri II:n veljenpojalle ja edesmenneen keisari Nikolai I:n pojanpojalle. Hän lausuu neideille kohteliaisuuksia maailmanmiehen elkein. Meg jähmettyy kun Clementinaa kehutaan äitinsä näköiseksi. Charlottea suuriruhtinas jostain syystä katsoo toisenkin kerran, pidempään.
”Teidän täytyy tulla Venäjälle. Olen varma, että Venäjä rakastuisi teihin.”

Ennen lähtöään suuriruhtinas ojentaa Charlottelle pienen rasian.
”Nämä ovat Venäjän imperiumin omaisuutta. Toivon, että palautatte ne sille.”
Charlotte on hämmentynyt muttei pahoillaan yllättävästä kutsusta.
Neidit avaavat rasian. Sisällä on tyylikkäät helmikorvakorut.